Rautujärvellä - Tarina kalasta, nälästä ja tuurista

Jokaisella kalastajalla on muutama tarkoin varjeltu kalapaikka, josta ei muille hiiskuta. Salainen Rautujärvi on meille juuri sellainen. Vuosia sitten löysimme sen vahingossa, kuten usein käy hyvien kala-apajien kanssa.

Tätä reissua varten olimme valmistautuneet hyvissä ajoin…

• ostamalla luvat
• sitomalla rasiallisen ottiperhoja
• tilaamalla Ranskasta satsin retkiruokia
• sekä pakkaamalla mukaan kaiken tarpeellisen, mitä muutaman päivän erämaareissua varten tarvitaan.

Asumatonta syrjäseutumaisemaa oli tullut taitettua toinenkin tovi, kunnes lopulta saavuimme perille. Tai siis niin perille, kuin autolla pääsi. Parkkeerasimme pientareelle, kiepsautimme painavat rinkat selkään, napsautimme GPS:n päälle ja aloimme laittaa tossua toisen eteen. Matala, harva tunturikoivikko näytti taas niin kotoisalta, ja poromiesten kelkkauran väylä helpotti ajoittain kulkemistamme. Joskus mutkan takaa vastaan jolkotti yksinäinen poro, joka meidät nähtyään teki täyskäännöksen ja säntäsi pois pää ylväästi pystyssä.

Pahuksen aurinko loimotti kuumasti, ja hiki tuppasi nousemaan pintaan. Kilometri toisensa jälkeen jäi hiljalleen taakse, ja viimein järvi alkoi häämöttää mäenlaen takaa.

Vaikka pyrimmekin aina pitämään rinkkojen painon maltillisena, on meillä pari asiaa, joista emme luovu – kevyet retkituolit ja ensimmäisen vaelluspäivän kylmä(hkö) olut. Siispä tuolit esiin, olut auki ja katse kohti sinisiä aaltoja. Eikä enää kiire mihinkään. Ääretön hiljaisuus, jonka rikkoi vain kapustarinnan satunnaiset vislailut.

Ei ole ihme, että ihmiset seuraavat erämaan levollista kutsua yhä uudelleen ja uudelleen. Vähissä ovat nykymaailmassa ne paikat, joissa saa olla täydellisessä rauhassa, ilman kännykän piippausta ja ärsykkeiden tulvaa – joissa pää nollautuu, mieli lepää ja aivot ovat lomalla. "Tätä on pakko saada lisää!" kuulee usein sellaisten suusta, jotka ovat päässeet kokemaan erämaan lumon ensimmäistä kertaa.

Takaisin aurinkoiseen päivään. Lokoisan juomapaussin jälkeen pystytimme teltan rutiinilla ja rivakasti, täytimme ilmapatjat ja levitimme makuupussit auki. Kaikki oli valmiina sitä hetkeä varten, kun silmät eivät enää kerta kaikkiaan pysyisi auki. Kasasimme perhovavat pikaisesti ja suuntasimme kohti tuttuja rautujen ottipaikkoja.

Siima suhahti ilman halki ja laskeutui veteen. Perhot upposivat pinnan alle ja kevyesti nykien odotimme jännittyneinä ensimmäistä tärppiä. Heitto toisensa perään, perhon vaihtoa mustasta ruskeaan ja ruskeasta vihreään ja jälleen takaisin. Mutta mikään ei tuntunut kelpaavan rauduille tänään. Otimme suunnan järven itälaidalle. Jospa kalat olisivat siellä? Mutta ei. Jäisikö haaveiltu rautupäivällinen vain unelmaksi?

Uuvuttavan tarpomisen ja vielä uuvuttavamman vapojen vispaamisen tuloksena energiatasomme alkoi pudota uhkaavasti. Kohta on pakko saada ruokaa tai tästä ei hyvä seuraisi! Mielemme oli niin lukkiutunut vahvaan visioon lohenpunaisesta kala-ateriasta, että kesti hetken ennen kuin muistimme mukaamme varatut retkiruuat. Nyt vavat alas, kulhollinen kirkasta järvivettä kattilaan ja retkikeitin pöhisemään.

Ei aikaakaan, kun vesi jo porisi iloisesti. Kaivoimme rinkasta molemmille omat retkiruokapussit, ja tällä kertaa valinta osui näihin kahteen: kana-linssisatay ja mausteinen kasvisrisotto kurpitsansiemenillä.  Repäisimme pussit auki ja lisäsimme niihin ohjeen mukaisen määrän kiehuvan kuumaa vettä. Pyöräytys lusikalla ja pussi kiinni. Viiden minuutin hautuminen tuntui ensin piinaavan pitkältä odotukselta, sillä nälkä oli kova, mutta aika kului yllättävän nopeasti, kun pohdimme syitä huonoon kalaonneemme.

Vesi herahti kielelle, kun avasimme ateriapussit ja huumaavan herkullinen tuoksu leijui tunturi-ilmassa. Lusikat alkoivat viuhua ennätysvauhtia pussin ja suun välillä. 

Vaikka nälkä on ihana tekosyy syömiselle, niin on kyllä hyvä ruokakin! Ruuan hiljalleen laskeutuessa vatsaan ja energian lisääntyessä alkoi ajatuskin juosta paremmin. Voisiko rautujen puuttumisen syynä olla pilvettömältä taivaalta helottava aurinko? Ruokailumme aikana oli onneksi alkanut pilvistyä. Yksissä tuumin päätimme, että nyt oli hyvä hetki ottaa pieni aikalisä ruokalevon merkeissä ja koittaa illalla uudelleen.

Illan tullen ohut pilviverho peitti jo suurimman osan yöttömän yön taivaasta. Alkoi otteluerä numero kaksi, raudut vastaan kalastajat! Järven pinta oli tyyntynyt lähes peiliksi. Suureksi riemuksemme veden pintaan piirtyi pyöreä tuikkirengas, kun ensimmäinen rautu kävi nappaamassa pinnasta vesiperhosen. Ja tuolla näkyi toinen! Ja tuolla myös! Nyt äkkiä vavat käteen ja kohti rantaa.

Heitimme kelluvan perhon järven pinnalle ja jäimme jännityksellä odottamaan… Haksahtaisiko saalistava kala ja hyväksyisikö se talven aikana sitomamme perhon? Odotus tuntui ikuisuudelta. Taas pintakäynti, mutta vähän liian kaukana. Perho ylös vedestä ja uusi heitto vielä pari metriä pidemmälle. No nyt! Vain sekunnin murto-osa oli ehtinyt kulua, kun kala nappasi ahnaasti perhon suuhunsa. Kädet hikosivat innostuksesta, mutta nyt piti toimia maltilla. Ilman hätäilyä kala antautuikin hiljalleen ja saimme sen lähemmäksi rantaa. Rautu haavissa!!

Rautulounas muuttui siis tällä kertaa illalliseksi ja hyvä niin. Koska nälkä ei ollut enää niin kiljuva, jaksoimme paneutua tämän herkun valmistamiseen tavallista enemmän. Punalihainen tunturien kuningaskala nautittiin juustoisen perunasoseen ja kookos-mangokastikkeen kera. Ihaillen keskiyön aurinkoa ja kuunnellen… hiljaisuutta.